Tapasin sattumalta tänään erään tuttavani, joka oli tietenkin kuullut puskaradion välityksellä tilanteestani, mutta hän ei kuitenkaan ottanu asiaa esille jutellessamme. Hän vain sanoi minulle: "Onni on sitä, että vertaa huonompaan". Aivan loistava lause. Vaikka minusta tuntuu, että olen sen kaikista huonoin ja surkein maan pinnalla, sillä enhän riittänyt edes puolisolleni, niin jotenkin tuo lause lohdutti minua. Asiat voisivat toki olla vieläkin huonommin.
En usko, että voin ikinä antaa itselleni anteeksi keskenmenoa, vaikka se oli puhdas onnettomuus. Tuska kulkee mukanani joka päivä, olinhan ehitnyt iloita vauvan saamisesta jo niin paljon. Olimme molemmat valmistautuneet tahoillamme vanhemmuuteen. Vaihdoimme autoni farmariksi ja sisustimme lastenhuoneen. Ja sekunnissa kaikki oli ohi. Pahinta tässä ehkä on se, ettei ex-poikaystäväni tunnu antavan sitä minulle anteeksi.
Pahinta juuri tässä minun elämässä on, etten teidä mitä haluan ja suoraan sanottuna mietin joka päivä, miksi edes elän, täällähän pitäisi olla kivaa. Tuntuu pahalta, kun ihmiset yrittävät ohjata elämääni, vaikka tiedän, että he tarkoittavat vain hyvää. Silti tekisi joskus mieli vaan todeta, että helppoahan se siitä vierestä on sanoa, että hae oikikseen, kuitenkaan kulkematta tätä matkaa minun kengissäni. Toki löytyy myös ihmisiä, joiden neuvot ovat tervetulleita.
Sairaslomani vuoksi olen nyt ollut paljon äitini luona ja aistin hänestä, miten hän kärsii siitä, kun olen vain kotona. Hän yrittää saada minua menemään ulos ja tapaamaan ystäviäni.
Tein suuren virheen, kun muutin Helsinkiin enkä enää muka ehtinyt pitämään yhteyttä ystäviini. On todella vaikea palata nyt tänne ja olettaa, että kaikki jatkuu ennallaan. Lukiosta minulle jäi kaksi hyvää ystävää, joiden kanssa juttu jatkuu aina siitä mihin se on jäänytkin. Olen kuitenkin oppinut, että kaksi on parempi kun ei mitään.
Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen, että tätäkin postausta kirjoitellessa kyyneleet vain virtaavat poskillani. Haluaisin jo herätä tästä painajaisesta. En ole luovuttaja normaalisti, mutta nyt haluaisin jo antaa periksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti