Itkuja varten on ihmisen silmät

Olen lähdössä huomenna kahdeksi päiväksi Tanskaan tutustumaan vaihtoehtoon sinne muuttamisesta. Ihmiset, joille olen aikeistani puhunut, ovat lähinnä olleet sitä mieltä, että pakenen vaikeita asioita, jos lähden. Tanskassa olisi hyvät puitteet treenata ja siellä olisi myös muutamia tuttuja ja kavereita saa aina lisää, jos on vain itse aktiivinen :)

Tanskaan muuttoa vastustavat ihmiset, eivät selvästikään ymmärrä tuskaani. Olen ihan rikki. Niin rikki, etten tiennyt aikaisemmin, että näin rikkinäisenä oleminen on edes mahdollista. En voi jatkaa arkeani näin, sillä joka asia muistuttaa minua hänestä. Jos minun on pakko elää, haluan tehdä sen kaukana hänestä ja sen vuoksi Tanskaan muutto tulisi hyvään saumaan. Yksi asia kuitenkin minua muutossa mietityttää, sillä kesäkuun 11. päivä on oikiksen pääsykoe ja sinne minun on päästävä sisälle. Tiedän, etten välttämättä Tanskassa pysty keskittymään lukemiseen haluamallani tavalla, mutta toisaalta en tiedä, miten täällä Suomessakaan saan pidettyä motivaatiotani yllä, sillä voimavaroja lukemiseen ei ihan oikeasti ole. Tällä hetkellä en todellakaan haluaisi opiskella tai tehdä yhtään mitään, olen kai tottunut vähän liian helppoon elämään.

Tilanteeni on myös monen ystävyyssuhteeni koitinkivi, nyt ainakin näen ketkä ovat oikeita ystäviäni. Olen perusluonteeltani todella auttavainen, joten on mielenkiintoista huomata miten lähipiiri reagoi, kun minä olen kerrankin se, ketä apua tarvitsee. Toisaalta en minä nyt ihan hirveästi apua tarvitse, lähinnä henkistä tukea. En kuitenkaan sääliä, sillä inhoan sitä ylitse kaiken, sillä sääli ja kateus saavat minut vihaiseksi.

Ajoittain tuntuu jo siltä, että pystynyn elämään asian kanssa, mutta poismuutto olisi mielestäni nyt hyvä ratkaisu. Vaikka ihmiset ovat sitä mieltä, että pakenen ongelmia, ei se edes kuulu heille ja mielenkiinnosta haluaisin titetää, mitä he tekisivät samassa tilanteessa. On erittäin vaikeaa elää itsensä kanssa, kun huomaa, että minä itse olenkin se henkilö jota eniten vihaan ja halveksin. En ihan oikeasti voinut olla niin naiivi, etten huomannut ex-poikaystävälläni olevan toista suhdetta ja sen lisäksi en edes pääse siitä asiasta yli. En oikeasti edes itse tiedä, mitä halaun. Muille voin sanoa, että haluan oikikseen tms, mutta itseäni en pysty enää yhtään huijamaan.

Neuvottomuus on pahinta mitä tiedän

Tapasin sattumalta tänään erään tuttavani, joka oli tietenkin kuullut puskaradion välityksellä tilanteestani, mutta hän ei kuitenkaan ottanu asiaa esille jutellessamme. Hän vain sanoi minulle: "Onni on sitä, että vertaa huonompaan". Aivan loistava lause. Vaikka minusta tuntuu, että olen sen kaikista huonoin ja surkein maan pinnalla, sillä enhän riittänyt edes puolisolleni, niin jotenkin tuo lause lohdutti minua. Asiat voisivat toki olla vieläkin huonommin.

En usko, että voin ikinä antaa itselleni anteeksi keskenmenoa, vaikka se oli puhdas onnettomuus. Tuska kulkee mukanani joka päivä, olinhan ehitnyt iloita vauvan saamisesta jo niin paljon. Olimme molemmat valmistautuneet tahoillamme vanhemmuuteen. Vaihdoimme autoni farmariksi ja sisustimme lastenhuoneen. Ja sekunnissa kaikki oli ohi. Pahinta tässä ehkä on se, ettei ex-poikaystäväni tunnu antavan sitä minulle anteeksi. 

Pahinta juuri tässä minun elämässä on, etten teidä mitä haluan ja suoraan sanottuna mietin joka päivä, miksi edes elän, täällähän pitäisi olla kivaa. Tuntuu pahalta, kun ihmiset yrittävät ohjata elämääni, vaikka tiedän, että he tarkoittavat vain hyvää. Silti tekisi joskus mieli vaan todeta, että helppoahan se siitä vierestä on sanoa, että hae oikikseen, kuitenkaan kulkematta tätä matkaa minun kengissäni. Toki löytyy myös ihmisiä, joiden neuvot ovat tervetulleita.

Sairaslomani vuoksi olen nyt ollut paljon äitini luona ja aistin hänestä, miten hän kärsii siitä, kun olen vain kotona. Hän yrittää saada minua menemään ulos ja tapaamaan ystäviäni.

Tein suuren virheen, kun muutin Helsinkiin enkä enää muka ehtinyt pitämään yhteyttä ystäviini. On todella vaikea palata nyt tänne ja olettaa, että kaikki jatkuu ennallaan. Lukiosta minulle jäi kaksi hyvää ystävää, joiden kanssa juttu jatkuu aina siitä mihin se on jäänytkin. Olen kuitenkin oppinut, että kaksi on parempi kun ei mitään. 

Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen, että tätäkin postausta kirjoitellessa kyyneleet vain virtaavat poskillani. Haluaisin jo herätä tästä painajaisesta. En ole luovuttaja normaalisti, mutta nyt haluaisin jo antaa periksi.

7 billion people, 14 billion faces.

Olen nyt lopettanut luottamisen ihmisiin. Tämän vuoden puolella 3 ihmistä, joita pidin kaikkia enemmän tai vähemmän ystävänäni, ovat pettäneet luottamukseni. Petetyksi tulemisen lisäksi työkaverin jatkuva selkäänpuukotus ja oman edun tavoittelu ei nyt osunut oikeaan saumaan, joku sanoisi vain, että normaalia toimintaa naisvaltaisessa työpaikassa. Niinhän se valitettavasti taitaa olla. Ehkä olen pitänyt turhaan työkaveriani myös ystävänäni, mutta tosipaikan tullen hän onkin se pisteiden kalastelija (myös minun ideoillani) ja pahin selkään puukottaja. Ehkä hän kokee minut jotenkin uhkana, mitä en todellakaan ole tällä hetkellä kenellekkään. Tätä showta kaipasin vähiten tässä vaiheessa elämääni. Ehkä jopa hieman ylireagoin, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole nyt voimia...

Sattuneesta syystä olen miettinyt viime aikoina ihmisten välistä luottamusta ja ystävyyttä. Parhaana nyrkkisääntöntä voi oikeastaan pitää sitä, että kuuntelee, millä tavalla henkilö puhuu muista ihmisista, sillä hän todennäköisesti puhuu muille sinusta samalla tavalla. Eli mielummin aito vihollinen kuin epäaito ystävä.

Alan vähitellen kaipaamaan jotain mukavia asioita elämääni. Olen oppinut ilahtumaan pienistäkin asioista. Sillä parishuteemme kasvatti minua ainakin siltä osalta, että opin ettei raha tee onnelliseksi. Eniten minua loukkasi heti eromme jälkeen kommentit: Kannattikko ero, nyt elintasosi laskee. HALOO!!! En todella halua jäädä huonoon suhteeseen vain ja ainoastaan rahan takia. Ymmärrän nyt jälikäteen, että elämäni saattoi olla jonkun mielestä kadehdittavaa, mutta se oli meille arkea. Siinä kohtaa kun kuulin, että poikaystäväni oli pettänyt minua, ei olisi ollut suurta eroa olisinko itkenyt asiaa pienessä yksiössä, vai kaksikerroksisessa 280 neliön loft-asunnossamme bulevardilla. Ainut positiivinen asia siinä ehkä oli se, että pystyin pitämään paremmin etäisyyttä häneen, sillä en todellakaan halunut nähdä häntä.

Pelkään, että katkeroidun; en halua, että minusta tulee ihmisten vihaaja. Tyttö, jonka kanssa poikaystäväni petti minua on meille molemmille tuttu. Hän myös tiesi, että olimme parisuhteessa silloin. Olemme molemmat maajoukkueessa, joten joudumme tapaamaan usein. Odotan mielenkiinnolla huhtikuun maajoukkueleiriä. Itse en osallistunut loukkaantumisen vuoksi maaliskuun leirille lainkaan eli tästä tulee ensimmäinen kohtaaminen. Muut eivät maajoukkueessa tiedä eromme syitä, enkä aijo sitä heille kertoa, vaikka joukossa on myös muutama hyvä ystäväni. Mielenkiinnolla odotan tytön suhtautumista minua kohtaan. Itse olen päättänyt olla tyynen rauhallinen. Tervehdin häntä, mutta muuten en aijo puhua hänelle. Minulla on kuitenkin vahva usko, että jos muut tytöt tietäisivät, olisivat he puolellani, sillä olen ollut siellä niin kauan ja hän puolestaan ei, eikä ehkä ole muutenkaan aivan kaikkien mieleen. Toivottavasti pystyn pitämään itseni coolina.  Pakko kyllä myöntää, että se verran katkera olen tilanteesta, että kerroin valmentajallemme (joka on myös minun kotivalmentaja), että se oli hän, jonka kanssa poikaystäväni petti minua, mutta uskon, että olisi se ollut ketä hyvänsä, niin olisin sen hänelle kertonut.

Pysyn kuitenkin kannassani, että olemme eronneet, välillä se on todella vaikeaa, sillä en haluaisi kantaa tätä b-luokan ihmisen leimaa. Exäni kyllä aika-ajoin yrittää saada minua takaisin,  mutta hän ei pystynyt pitämään minua aina ykkösenä, joten ottakoot jonkun niistä tilalleni pyrkijöistä. Olen itse ainakin niin skeptinen, että lähinnä ajattelen tällä hetkellä, etten ikinä enää pysty rakentamaan uutta parisuhdetta.

Alkutilanne

Hei, ajattelin esitellä itseäni ja taustojani tässä ensimmäisessä blogitekstissäni. Eli olen 20-vuotias tyttö, olen eronnut lähes kuusi vuotta kestävästä parisuhteesta helmikuun alussa ja ajattelinkin kirjoittaa tässä blogissa tuntemuksistani ja eron jälkeisestä elämästä.

Kuten sanotaan, jos ei ymmärrä historiasta mitään, ei voi ymmärtää nykypäivästä eikä tulevaisuudesta, joten ajattelin tässä postauksessa keskittyä taustojen selvittelyyn. Mielestäni kronologinen järjestys sopisi tähän parhaiten, joten minun täytyy kai aloittaa ihan ensi tapaamisestamme. Kerron suhteestamme kuitenkin vain pääpiirteittäin, sillä kuuteen vuoteen mahtuu ymmärrettävästi paljon iloa ja surua.

Tiesimme toistemme olemassaolosta jo aijemmin, sillä meillä oli sama harrastus. Olimme yhdessä maajoukkueessa. Olimme treenanneet yhdessä koko talven aina maajoukkueleireillä ja viihdyimme hyvin toistemme seurassa. Näimme kuitenkin sattumalta kerran Suomenlinnan edustalla, jolloin hän pyysi minua treffeille. Suomenlinnasta muodostui meille todella tärkeä paikka ja myöhemmin varasimme myös vihkikirkkomme sieltä.

Aloimme seurustella, mutta näkemistä rajoitti (ainakin aluksi selkeästi enemmän) välimatka, mutta näimme toki paljon viikonloppuisin ja aloimme tehdä kisamatkamme yhdessä, mikä tarkoitti sitä, että myös äitimme tutustuivat sitä kautta toisiinsa ja ystävystyivät todella hyviksi ystäviksi, mikä tietenkin helpotti meitä jatkossa aika paljon!

Poikaystäväni lopetti harrastuksemme kuitenkin vuoden 2010 SM-kisojen jälkeen. Tämä käänne on mielestäni yksi kulminaatiopiste suhteessamme, sillä minä jatkoin ja hän ei. Aloimme kasvaa erilleen. Hän toki ymmärsi, että minun pitää treenata vähintään 6 kertaa viikossa, mutta kisareissumme miehitys vaihtui vähitellen. Kävimme poikaystäväni äidin kanssa yhdessä kilpailumatkoilla, joten yhdessä vietetty aika väheni huomattavasti.

Tähän väliin mahtuu monet reissut kuten mm. Peking, Abu Dhabi, Kap Verde, Rooma, Pariisi, Milano, Berliini, Zürich, New York, Barcelona, Budapest, Kapkaupunki, Kairo, Wuhan. Muutaman esimerkin lisäksi vielä kilpailumatkat lähinnä ympäri Eurooppaa. Kuten huomaatte matkustelimme paljon, sillä arjessa oli vaikeaa löytää yhteistä aikaa.

Eromme tuli monelle suurena järkytyksenä, sillä suhteemme näytti ulospäin varmasti särkymättömältä. Siltä se vähän minustakin tuntui. Hän muutti minun kotikaupunkiini viime talvena, jonka jälkeen muutimme yhdessä elokuussa pääkaupunkiseudulle. Meillä oli kaunis koti ja kaikki tuntui menevän todella hyvin. Viime keväänä varasimme vihkikirkon tämän vuoden kesälle, sillä meillä oli pienet paineet mennä naimisiin. Päätimme myös yhteisestä lapsen hankkimisesta ja tulinkin raskaaksi loppuvuodesta. Raskaus meni kesken eron jälkeemme pienen onnettomuuden seurauksena.

Sain kuulla, että hän on pettänyt minua yhteisen tuttavamme kanssa muutamia kertoja kesästä lähtien. Sydämeni oli pakahtua surusta. Olin niin loukkaantunut ja olen edelleen, etten edes löytänyt sanoja, kun yritimme ensimmäisen kerran puhua asiasta.

Siitä on nyt jo melkein kaksi kuukautta aikaa, olen puhunut asiasta vain muutamia kertoja luotettavan ystäväni kanssa, jota en edes tunne kunnolla, mutta tunnen ja tiedän sisimmässäni, että voin luottaa häneen. Ja uskon etteä vanha klisee pitää paikkaansa: On kaksi syytä miksi emme luota ihmisiin. 1. Emme tunne heitä. 2. Tunnemme heidät. En vain käsitä, missä kohtaa minusta tuli hiljainen ja aika lailla nykyään myös ihmiskontaktia välttävä. Olen nyt mielummin yksin. Ennen rakastin olla ihmisten parissa, mutta nyt kun otsassani lukee "petetty" en halua liikkua missään. Aina kun nään jonkun yhteisen tuttavamme, mietin tiesikö hänkin ennen minua.

Mielessäni pyörii miljoonia kysymyksiä.