Kevätmessut

Viikonloppuna oli aika tiivis aikataulu, eikä lukemiselle jäänyt paljon aikaa. Perjantaina kävin juttelemassa ex-poikaystäväni kanssa. Ei ne jutut siitä juttelemalla miksikään muutu. Halusin  kuitenkin puhua hänen kanssaan, sillä joinain hetkinä elättelen vielä toivoa, että voisin unohtaa kaiken tämän ja voisimme jatkaa siitä mihin jäimme. Niin ei kuitenkaan tule tapahtumaan, vaan yhteen paluu vaatisi mieltä molemmilta hirveän määrän työtä. Enkä silti pysty lupaamaan pystyisnkö ikinä enää luottamaan häneen 100%.

Lauantai päivä meni maajoukkueleirillä. Kaikki olivat minua kohtana tosi mukavia - ihan niinkuin aina ennenkin! Tämä yksi neiti ei nyt edes vaivautunut katsomaan minuun päinkään, mutta tervehidin häntä silti ystävällisesti vastausta kuitenkaan saamatta. Tiedän, että välimme tulee jatkossa olemaan erittäin viileät, mikä on todella sääli, sillä joudumme pakon edessä olemaan tekemisissä niin kauan kuin me molemmat kilpailemme aktiivisesti.  Uskon, että itse pystyisin olemaan hänen kanssaan jossain vaiheessa elämää kuitenkin  suhteellsien normaaleissa väleissä, mutta tätä toki hieman hankaloittaa hänen asenteensa minua kohtaan. En oikein edes ymmärrä sitä, sillä enhän minä ole tehnyt hänelle mitään ja toiseksi en ole edes hänelle enää mikään uhka, sillä olemmehan eronneet poikaystäväni kanssa jo helmikuussa. 

En voi edellenkään olla miettimättä päivittäin keskenmenoa, joka minulle tapahtui. Mietin jatkuvasti, miten olisin voinut välttää tilanteen, vaikka se oli puhdas vahinko. Tiedän että on turhaa syyllistää itseään, mutta en voi itselleni mitään.

Lukemiseen keskittyminen tuntuu nyt todella vaikealta, kun mielessä pyörii jatkuvasti niin paljon asioita. Oikeastaan edes tiedä haluanko oikeasti edes oikikseen, mutta pakko minun oli johonkin hakea. En kuitenkaan ihan hirveästi pety, jos en pääse sisälle. Tosin en kyllä tiedä, mitä teen ensi syksynä, jos en pääse kouluun. Jatkan varmaan urheulua, tosin jalkani on nyt niin huonossa kunnossa, että sen varaan ei oikein nyt voi laskea yhtään mitään... On järkyttävää huomata miten mielipide tulevaisuuden suhteen muuttuu koko ajan. Ehkä se vain kertoo siitä, ettei elämässä ole enää mitään tarkoitusta ja päämäärää. 

Sunnuntaina olin pomoni kanssa Helsingissä kevätmessuilla. Minua ahdisti kaikki ne meidän tutut, joita näimme messuilla, jotka tulivat halaamaan ja esittämään niin ystävää minulle. Suurin osa heistä sanoi, että voin aina soittaa jne, mutta todellisuudessa niitä ihmisiä, joita oikeasti kiinnostaa, on todella harvassa. Avun tarjoaminen sitä tarkoittamatta oikeasti, on ehkä raukkamaisinta mitä tiedän. On todella vääärin vähätellä toisen surua, sillä koskaan ei tiedä mitä itselle elämässä käy. Sen olen oppinut ihan kantapään kautta.