kuvituskuva

kuvituskuva

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kevätmessut

Viikonloppuna oli aika tiivis aikataulu, eikä lukemiselle jäänyt paljon aikaa. Perjantaina kävin juttelemassa ex-poikaystäväni kanssa. Ei ne jutut siitä juttelemalla miksikään muutu. Halusin  kuitenkin puhua hänen kanssaan, sillä joinain hetkinä elättelen vielä toivoa, että voisin unohtaa kaiken tämän ja voisimme jatkaa siitä mihin jäimme. Niin ei kuitenkaan tule tapahtumaan, vaan yhteen paluu vaatisi mieltä molemmilta hirveän määrän työtä. Enkä silti pysty lupaamaan pystyisnkö ikinä enää luottamaan häneen 100%.

Lauantai päivä meni maajoukkueleirillä. Kaikki olivat minua kohtana tosi mukavia - ihan niinkuin aina ennenkin! Tämä yksi neiti ei nyt edes vaivautunut katsomaan minuun päinkään, mutta tervehidin häntä silti ystävällisesti vastausta kuitenkaan saamatta. Tiedän, että välimme tulee jatkossa olemaan erittäin viileät, mikä on todella sääli, sillä joudumme pakon edessä olemaan tekemisissä niin kauan kuin me molemmat kilpailemme aktiivisesti.  Uskon, että itse pystyisin olemaan hänen kanssaan jossain vaiheessa elämää kuitenkin  suhteellsien normaaleissa väleissä, mutta tätä toki hieman hankaloittaa hänen asenteensa minua kohtaan. En oikein edes ymmärrä sitä, sillä enhän minä ole tehnyt hänelle mitään ja toiseksi en ole edes hänelle enää mikään uhka, sillä olemmehan eronneet poikaystäväni kanssa jo helmikuussa. 


En voi edellenkään olla miettimättä päivittäin keskenmenoa, joka minulle tapahtui. Mietin jatkuvasti, miten olisin voinut välttää tilanteen, vaikka se oli puhdas vahinko. Tiedän että on turhaa syyllistää itseään, mutta en voi itselleni mitään.

Lukemiseen keskittyminen tuntuu nyt todella vaikealta, kun mielessä pyörii jatkuvasti niin paljon asioita. Oikeastaan edes tiedä haluanko oikeasti edes oikikseen, mutta pakko minun oli johonkin hakea. En kuitenkaan ihan hirveästi pety, jos en pääse sisälle. Tosin en kyllä tiedä, mitä teen ensi syksynä, jos en pääse kouluun. Jatkan varmaan urheulua, tosin jalkani on nyt niin huonossa kunnossa, että sen varaan ei oikein nyt voi laskea yhtään mitään... On järkyttävää huomata miten mielipide tulevaisuuden suhteen muuttuu koko ajan. Ehkä se vain kertoo siitä, ettei elämässä ole enää mitään tarkoitusta ja päämäärää. 


Sunnuntaina olin pomoni kanssa Helsingissä kevätmessuilla. Minua ahdisti kaikki ne meidän tutut, joita näimme messuilla, jotka tulivat halaamaan ja esittämään niin ystävää minulle. Suurin osa heistä sanoi, että voin aina soittaa jne, mutta todellisuudessa niitä ihmisiä, joita oikeasti kiinnostaa, on todella harvassa. Avun tarjoaminen sitä tarkoittamatta oikeasti, on ehkä raukkamaisinta mitä tiedän. On todella vääärin vähätellä toisen surua, sillä koskaan ei tiedä mitä itselle elämässä käy. Sen olen oppinut ihan kantapään kautta. 




torstai 3. huhtikuuta 2014

Lomatunnelmia

Tiistai ja keskiviikko vietetty Tanskassa ja nyt puntaroin eri vaihtoehtoja. Kaikki vaikuttaa Tanskan päässä hyvältä ja rahoitus on nyt kunnossa. Ainut asia, mikä ei ole kunnossa on oma terveyteni. Lääkäri kirjoitti minulle juuri tänään sairaslomaa 18.5 asti, joten ennen sitä ei ole mitään toivoakaan edes lähteä Tanskaan. Taas tyypillistä mun tuuria.

Ex-poikaystäväni soitti minulle tänään ja pyysi minua huomisillaksi illalliselle luokseen, jotta voimme vielä keskustella asioista ja järjestää muutama käytännön juttu. Todella vaikeaa mennä entiseen yhteiseen kotiimme, mutta suostuin, sillä jotenkin haluan vielä kerran puhua asiat hänen kanssaan selviksi. Minun täytyy pysyä vain vahvana, sillä tiedän että hän haluaisi meidän jatkavan yhdessä elämäämme. En tiedä pystyisnkö siihen. On kuitenkin fakta, että jos ei pysty elämään itsensä kanssa niin ei pysty kyllä elämään kenenkään muunkaan kanssa. Tällä hetkellä tuntuu, etten oikein pysty olemaan sinut itseni kanssa. Se kyllä vaihtelee päivittäin, niinkuin mieleni muutenkin. On oikeasti aika kuluttavaa, kun ei teidä mihin suuntaan tästä lähtisi. Toisaalta toivoisin, että joku voisi kertoa sen minulle.

Vähän minua kuitenkin jännittää huominen kohtaminen. En tiedä voinko uskoa häntä 100%, luottamus vain jotenkin on ihan kateissa, eikä syyttä. Toisaalta minulla on sellainen tunne, että huomenna kaikki menee hyvin ja rauhan merkeissä. Jotenkin minusta silti tuntuu, ettei hän aina ymmärrä kuinka paljon hän todellisuudessa loukkasi minua.

On kai ihan turha valhedella itselleni, etten kaipaa häntä. Tottakai kaipaan. Olemme kasvaneet yhteen, suunnitelleet yhteisen tulevaisuutemme ja hyväksyneet toisemme pikkuvikojemme kera. Toisaalta olisi ehkä heikkoutta olla yrittämättä vielä, mutta kun taas mietin eron syitä, on minulle ihan selvää, miksi olemme erossa. Olemme kuitenkin ennenkin selvinneet vaikeista asioista. Ehkä kaipaan kuitenkin enemmän niitä turvallisia rutiineja ja tapoja. Jos nyt saisin käännettyä aikaa taakse päin, tekisin monta asiaa eri tavalla. Selkeä kasvun paikka.


Töissä ei mene yhtään sen paremmin, selkäänpuukottaja kerjää tilanteen eskaloitumista, mutta olen päättänyt pysyä tyynen rauhallisena enkä aijo alistua hänen tasolleen. Olemmehan molemmat aikuisia.

Oli kyllä virkistävät kaksi päivää, kun sai vähän muuta ajateltavaa siellä kauniin luonnon keskellä :)